Männikkömetsät ja rantojen raidat, laaksojen liepeillä koivikkohaat
Olet polkenut uskollisella Tunturin konkelilla polkupyörälläsi jo tovin yllättävän hyväkuntoista soratietä. Hetki sitten vieressäsi alkoi kookkaan laitumen lanka ja pysähdyt seuraavaan lupaavaan risteykseen. Tästäkö se oli? Tarkistat jo toista kertaa matkan aikana kartasta määränpäätäsi, sillä lupaavia maatiloja on tullut vastaan jo useita. Zoomaat karttapalvelua ja toteat: "Kyllä!". Risteys on oikea, mutta tälläkään kertaa oikealla puolellasi avautuva laidun ei ole oikean maanomistajan omaisuutta.
Kohottaessasi katseesi jo parhaat päivänsä nähneestä luurista, huomaat kaksi postilaatikkoa ja mikä tärkeintä postilaatikoille kyhätyn telineen takana pienen kirjavan ponin katsomassa sinua hieman kieroon. Lässytät ponille jotakin itseäsikin ärsyttävää tapasi mukaan ja tutkailet tarkemmin postilaatikoita. Vasemman puoleisessa lukeekin etsimäsi: Vienanmäki, Leppo & Tuglas - Hillevinpolku 437. Käännyt risteyksestä ja poljet hyvän matkaa mutkaista ja tiheän metsikön ympäröimää kapeahkoa soratietä. Lopulta tulet tien päähän ja edessäsi aukenee idyllinen suomalainen maalaismaisema. Punamultaisia rakennuksia erinäisten aitausten ympäröiminä, kuten ne viisi muutakin aiemmin ohittamaasi tilaa. Mutta tällä kertaa sinut toivottaa suuri puinen kyltti, jossa lukee vähintäänkin niillä kissankokoisilla kirjaimilla: VIENANMÄKI.
Nykyään Vienanmäkeläiset ovat onneksi ahkerasti askarrelleet puisia koristeltuja Vienanmäki-kylttejä tienvarsille, jotta perille löytäminen olisi tuoreillekin kasvoille helmpompaa. Me vanhat pierut nimittäin tiedämmekin oikoreitin, jolla matka Vienanmäelle sujuu huomattavasti mutkattomammin ja ennen kaikkea nopeammin. Mutta jos on liikenteessä autolla, niin se ei hirveästi auta. Oikoreitti lähtee ihan tuosta päärakennuksen vierestä suoraan metsikköön, eikä ole järin leveä saatika tasainen. Hyvin siitä kulkee hevosella tai kävellen, hurjimmat jopa kaksipyöräisellä, mutta millään suuremmalla tai kiikkerämmällä vekottimella tuolle polulle on turha yrittää.
- MantaKuten jotkut (paikalliset) saattoivatkin tunnistaa, "Männikkömetsät ja rantojen raidat, laaksojen liepeillä koivikkohaat", on ote Ivar Widéenin säveltämästä ja Martti Korpilahden sanoittamasta Keski-Suomen kotiseutulaulusta. Lämpimästi siis tervetuloa Keski-Suomen maakuntaan, tarkemmin ottaen Keuruun kupeeseen ja Taara-ahon noin tuhatpäiseen kylään. Metsiä ja järviä, sitä tavallista Suomen maaseutumaisemaa tarjoaa Taara-aho.
Taara-aho sijaitsee tarkemmin Keuruusta Jyväskylään päin lähdettäessä valtatie 23:n varrella. Valtatieltä saa tosin körötellä tovin ennen kuin saapuu Taara-ahoon, joten huolta tien meluisuudesta ei ole. Kylä tarjoaa kaiken mitä ihminen tarvitsee (ainakin jos Mantalta ja Juholta kysyy). Löytyy päiväkoti, alakoulu, paikallinen kyläkauppa, urheilukenttä jääkiekkokaukaukalon kera, kaksi leikkipuistoa, pieni omatoimikirjasto ja kirjastoautokin vierailee kylällä jokatoinen viikko. Onhan se totta ja jopa omistajapariskuntakin joutuu hieman pitkinhampain myöntämään, että paikallinen pikkukappamme ei myy aivan kaikkea tarvittavaa, jolloin suunta käy Keuruun kirkonkylälle 20 minuutin ajomatkan päähän. "Mutta se on ihan pikkuseikka, lyhyt matkahan tuo on!" Manta vakuuttelee.
Taara-aho on noussut 2000-luvulla mökkeilijöiden suosioon ja kesäisin kylällä majailee parhaimmillaan arvioiden mukaan 600 kaupungin melua paennutta mökkeilijää. Vilinää siis ehdottomasti riittää, mutta hyvin on tähän mennessä sovittu. Tietysti välillä joukosta löytyy niitä surullisen kuuluisia kurittomia kaupunkilaiskakaroita, kuten Juho tapaa manata. Ihanan moni kuitenkin ymmärtää höllätä kaasujalkaa eläimiä kohdatessaan ja uskaliaimmat moikkaavatkin kädenheilautuksella.
Kaiken kaikkiaan Vienanmäen tiluksilla on kokoa ~10,5 hehtaaria, joista 5 hehtaaria hevosten pihattotarhaa, 2 hehtaaria lehmien pihattotarhaa ja vajaa 1,5 hehtaaria etutarhaa. Loput hehtaarit ovatkin sitten itse tallipihaa varten, josta löytyy navetta, vierastupa, päärakennus, purukenttä, autotalli, parkkipaikka sekä tietysti oma ranta rantasaunoineen. Kaikki juuri sellasia liian kliseisiä punamultamaalilla sudittuja ja valkosilla karmeilla koristeltuja perisuomalaisia arkkitehtuurin näytteitä, joihin meistä jokainen on tottunut. On niille tässä yritetty vähän maalipensseliä ja vasaraa näyttää pienen pintaremontin puitteissa, mutta kyllä niistä vähän vuodet saattaa näkyä. Paitsi se päärakennus on ihan tuliterä ja komea muuten onkin! Samoten laituri, vanha lahonnut versio sai lähteä heti muuton yhteydessä ja uusi ponttoonilaituri oli ensimmäisiä tilan hankintoja. Kaiken seassa sitten komeilee vanhojen asukkaiden jälkeensä jättämiä istutuksia, kuten kaunis vanha pähkinäpensas ja erilaisia kauniita kukkia (turha toivo, että Amanda noita tunnistaisi saatika olisi kykeneväinen hoitamaan).
Tilat ovat sopivan viileät, jotta navettaan on kiva paeta kesän helteitä, mutta se tarjoaa myös lämpöä talven paukkupakkasilla.
Olen omistanut ennen Vienanmäen ensimmäistä asukasta Sotkua jo useita harrastehevosia ja puskaponeja, yleensä yhden tai kaksi kerrallaan. Hevoset on olleet mulle henki ja elämä jo pienestä lähtien ja kaikki kunnia vanhemmilleni, jotka jaksoivat aina kannustaa ja tukea muo intohimoni saralla. Omistamani hevoset ja ponit majoittuivat milloin missäkin ulkopuolisten tarjoamilla talleilla, karsinan puolihoidoissa tai pihatoissa. Parhaimmillaan ne majoittuivat kahdessa täysin eri osoitteessa ja sain käyttää päiväni noiden välimatkojen kulkemiseen. Ostaessani Sotkun päätin lopulta, että tällä kertaa halusin hevoset omaan pihaani, jotta voisin antaa niille kaiken liikenevän aikani ja taata niiden hyvinvoinnin. Tosin sitä pihaa ei vielä tuolloin ollut. Näinpä aloitin oman idyllisen maalaistalon etsintäni jossain vuodenvaihteessa 2019-2020.
Koitti kevät 2020 ja - ehei, en löytänyt uutta kotia itselleni - löysin vaaleaverikön fiksun ja filmaattisen miehen, vaikka en ollut moista edes etsinyt. Me tavattiin Tonin kanssa Helsingissä, Tonin kotikaupungissa ihan sattumalta. Minut Helsinkiin oli kiikuttanut silloinen työni it-alalla. Minulla oli sovittuna aika tärkeäkin kokous aivan Helsingin sykkeessä, jossa olin tietysti niin paljon pois mukavuusalueeltani kuin vain voin olla. Olin saapunut kaupunkiin junalla aivan viime tingassa ja juossut suoraan kokoukseen tyköistuvassa jakkupuvussa ja nuttura tiukasti takaraivossani puristaen. Kokous meni lopulta hyvin, mutta olin aamupäiväisen urakkani jäljiltä aivan poikki ja ennen kaikkea nälkäinen. Näinpä suuntasin viimeistellyssä asussani suorinta tietä (eli muutaman maalaistollon ylimääräisen mutkan kautta) Kamppiin erääseen pikaruokaketjun ravintolaan. Tilasin kana-aterian, mutta lopulta sain jotain, jossa oli päivänselvä naudanlihapihvi. Päätin nälissäni olla välittämättä ja pistellä hampurilaisen poskeeni, se ja sama mitä siellä nyt oli sisällä. Kuulin kuitenkin kassan suunnalta seuraavan lauseen: "Mä tilasin kerroshampurilaisen ja tää näyttäs nyt vähän kanalta". En onneksi ollut ehtinyt koskea ateriaani, joten huikkasin huoneen ylitse kassalle: "Meidän tilaukset on tainnu mennä sekasin! Kerroshampurilainen Colalla?" Kassalle reklamoimaan mennyt mies oli lopulta kiitollinen saadessaan haluamansa ja jäi kanssani syömään, vaikka näytin tuolla hetkellä todennäköisesti enemmän noita-akalta kuin siistiltä juuri onnistuneesta kokouksesta poistuneelta menestysnaiselta. Puheenaiheet eivät kuitenkaan loppuneet tuon lyhyen ruokailumme aikana, joten päätimme vaihtaa numeroita ja noh, arvaattekin miten siinä kävi.
Toni oikeastaan hinkui, että pääsisi muuttamaan luokseni Keski-Suomeen. "Mun työt ei sido muo kuitenkaan mihinkään tiettyyn paikkaan ja tiiän kuinka tärkeetä sulle on asua jossain muualla ku Helsingissä. Mullekin vois tehdä hyvää päästä vähän pois kaupungin vilinästä", Toni selitti mulle puhelimessa ja asia oli sitten sillä selvä. Nyt en etsinyt enää kotia itselleni ja hevoselle tai parille vaan myös miesystävälleni. Tai siis hänen kanssaan me sitä tietysti etsimme. Meidän suhde eteni kuin imelimmissä prinsessatarinoissa; Toni asui väliaikaisesti mun luona Jyväskylän vuokrakämpässä, samalla kun hiljalleen etsittiin sitä maalaisunelmaa. Mentiin kihloihin vuoden 2021 keväällä vuosi ensimmäisen tapaamisen jälkeen ja pari viikkoa kihlojen jälkeen löydettiin se unelmien koti Konnevedeltä. Vastaremontoitu upea päärakennus ja kyljessä vanha aitta/varastorakennus, joka muuttui helposti pihatoksi. Pitihän paikalla nimi olla ja se oli heti mielessäni - Vienanmäki oli aikoinaan edesmenneen mummoni lapsuudenkoti, johon tämä muutti vanhuudenpäivillään asumaan. Mummo rakasti paikkaa ja sen nimeä, se kun oli tämän äidin, eli isomummoni keksimä nimi. Eihän nimeä missään virallisissa papereissa lukenut, kaikki suvusta vain kutsuivat paikkaa niin. Näinpä uudenlainen versio Vienanmäestä avasi ovensa uudella paikkakunnalla virallisesti kesäkuussa 2021 ja jo tammikuussa mä huomasin meidän lauman kasvaneen yhdestä hevosesta kahdeksaan ja vielä koiraan kaupan päälle. Homma luisti ja me oltiin asetuttu kodiksi. Arki Konnevedellä pyöri pitkälti hevosten ympärillä. Mulla oli ihana remmi vuokraajia jeesimässä hevosten kanssa ja Toni oppi joka päivä siinä sivussa. Se yritti aina parhaansa ja kieltämättä sillä saattoi olla jotain piileviä hevoskuiskaajan kykyjä.
Niin ne kaikki prinsessasadut myös ikävä kyllä loppuu aikanaan. Me erottiin Tonin kanssa lopulta keväällä 2022, vain vuosi kihlojen jälkeen. Ihan sopuisasti se kävi, ei mitään suurempaa riitaa tai mitään. Me vaan tajuttiin olevamme ehkä kahdesta liian erilaisesta maailmasta. Tonin sydän veti pääkaupungin vilkkaaseen elämään ja omani metsän rauhaan. Toni yritti kyllä kovasti sopeutua mun tapaani elää, mutta hyvä yritys ei nyt tällä kertaa riittänyt. Niinpä mä jäin yksin Konnevedelle hevosteni ja koirani kanssa. Se oli varmaan mun elämäni yksinäisintä ja vaikeinta aikaa, koska tollasen eläinlauman kanssa ei noin vain muuteta ja tiedostin etten ollut valmis luopumaan yhdestäkään. Olihan mulla vuokraajat ja maailman ihanimmat naapurit, mutta esimerkiksi mun perhe oli toisella puolella maakuntaa mun synnyinkaupungissa Keuruulla.
Seuraavat kuukaudet eivät olleet mun hohdokkaimpia, mutta mä taistelin ne läpi. Enkä tiedä kauanko mä olisin jaksanut sitä taistelua enää pidempään. Kesä-heinäkuun vaihteessa 2022 olin käymässä vanhempieni luona Keuruulla kerrankin, kun olin saanut maaniteltua naapurini Eilan katsomaan ponien perään. Samaan aikaan kaupungissa järjestettiin perinteikkäät markkinat, jotka piti tietysti käydä taas tarkistamassa. Lopulta iskin silmäni erääseen kojuun, jossa myytiin varsin kauniita käsinpunottuja juuttilaukkuja. Myyjä oli varsin ystävällinen - kertoi hieman takeltevalla suomenkielellä kuinka oli vasta hiljattain muuttanut tänne Keuruulle Virosta saakka auttamaan isäänsä tämän tilan kanssa. Mutta koju oli kuulemma tämän tädin ja hän oli vain apupoikana. Tottahan toki tunnistin nimestä heti myyjän isän ja tiesin missä tämä asui. Paljon ehtii ihminen puhua vain lyhyessä ajassa ja kuvittelinkin tämän olleen vain arkisen iloinen sananvaihto kojulla. Viimein päädyin ostamaan erään laukun hypisteltyäni sitä jo tovin. Yllätyksekseni kotiin päästyäni löysin laukusta valkoisen hieman rypistyneen paperin nurkan. Puhelinnumeron ja kojumyyjän nimen kera. Tiedä vaikka tällä nimenomaisella kojulla olisi ollut tapana laittaa yhteystiedot tuotteidensa mukaan. Mutta miksi apupoika olisi kirjoittanut oman nimensä hutaistulla käsialalla vain jonnekin paperin nurkkaan? Voin valehtelematta sanoa, että hypistelin lappua taskussani koko illan ja mieleni teki ottaa yhteyttä. En todennäköisesti ollut ainut, joka lapun oli saanut ja näinpä hylkäsin ajatuksen - aina seuraavaan iltaan saakka.
Näin mä tutustuin Juho Tuglas -nimiseen mieheen. Aluksi vähän ihastuin, lopulta rakastuin. Mä vannotin itselleni, että nyt mä haluaisin edetä ihan oikeasti hitaasti, ei mitään hätiköityjä päätöksiä. Mutta niin vaan mä yllätin itseni elo-syyskuun vaihteessa roudaamasta tavaroitani ja eläinlaumaani Keuruulle ja Juhon silloin vielä tyhjille tiluksille. Juhon isä Arto oli hankkiutunut eroon omista eläimistään ja ollut jo aikeissa myydä tiluksensa ensimmäiselle kiinnostuneelle, mutta Juho laittoi näppinsä peliin ja osti tilukset isältään. Miehellä oli kotimaassaan Virossa jo oma hevonen, joka oli matkalla Keuruulle ja Juho oli aina kuulemma haaveillut omasta maatilasta. Loppu onkin sitten historiaa.
- MantaKuten olettaa saattaa, koluttavia metsäpolkuja, peltoja ja hiekkateitä on Vienanmäen lähiympäristössä vaikka millä mitalla.